Kun aloin odottaa esikoistan, hän oli yllätys! Tein testin vasta raskausviikolla 8, koska halusin käydä kaikki tunteet ensin läpi, ja sitten iloita siitä jos viivoja olisi kaksi. Olin 23 ja suunnittelemassa saaristohäitä tulevalle kesälle, kun kaksi viivaa ilmestyi ensimmäinen ajatus oli: kuinka häiden käy, en voi mennä pallomahana naimisiin!
Kerrottuani raskaudesta kaikille ja sulateltuani jymyuutista, aloin huvikseni selata taas hääsivuja. Sieltä se lävähti ruudulle: unelmieni hääpuku (tai ei aivan, mutta sellainen, joka päällä näyttäisin nätiltä, enkä vain raskaana olevalta). Häiden jälkeen oli vain muutama kuukausi synnytykseen. Muutama kuukausi aikaa nauttia vain raskaudesta, ilman häästressiä.
Pelkäsin vauvavuotta. Pelkäsin mitä romantiikalle ja seksielämällemme käy. Olin lukenut kauhujuttuja, pelkäsin, että minusta tulee verkkarit jalassa, nuttura päässä nalkuttava vaimo jonka mies sitten jättää, kun ei jaksa kuunnella. Toisin kävi. Vauvamme oli helppo! Hän nukkui kuin tukki, heti omassa sängyssä, aamuyöstä otin hänet viereeni ja posotettiin yhdessä 11 asti. Jouduimme herättämään häntä syömään, hän viihtyi tunteja itsekseen lelukaaren alla, ja nukahteli välillä siihen. Koko vuosi oli niin leppoisa. Luin blogeja ja kirjoja, kävin vaunulenkillä, vauvaunnissa, muskarissa ja mammatreffeillä. Kävelin miestä vastaan kun hän tuli töistä, ja kokkailin hänelle ruokaa.
Kun vauvamme oli 8kk minusta tuntui, että hän kasvaa liian nopeasti. Missä meidän vauva on, mietin, kun hän nousi pinnasänkyä vasten ja sanoi "äiti äiti". Vauvakuume ehti tuskin nousta 37 asteeseen kun olin jo raskaana. Vaikka kuopus oli suunniteltu, hän sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta päätöksen jälkeen. Taas shokki, mietittiinkö me tämä nyt varmasti ihan loppuun? Olin ajatellut raskautuvani joskus 6kk päästä. Shokkia kesti noin viikon, ja sitten alkoi iloinen odotus.
Kuopus oli äänekkäämpi, hän rakasti tissiä, syliä ja läheisyyttä. Sellainen än on edelleen <3 Tosin tissittely, luojan kiitos, loppui hänen olessaan 1v 4kk (minulle tuo imetysaika tuntui todella pitkältä, kun esikoinen imi vain 4kk ja hänelle kelpasi myös korvike. Kuopus joi vain tissimaitoa ja vain tissistä, kunnes, vihdoin, 9kk iässä hyväksyi myös nokkamukin).
Hän itki aina yli tunnin illassa, tämä oli meille, aina tyytyväiseen tottuneeseen iso muutos. Hän myös nukkui vain vieressä (tätäkin kesti sen 1v 4kk..) Siirtäminen nukkuvana, tai tissittä nukuttaminen omaan, olivat aivan mahdottomia tehtäviä. No, hyvin meille riitti 160cm leveä sänky, ja opin jopa nauttimaan lämpimästä pötköstä joka nukkui aivan iholla. Muistan aina hiljaa kääntyneeni miehen kainaloon puolenmetrin päähän (tosin läheskään aina tämä ei onnistunut).
On kulunut vasta puoli vuotta siitä, kun saimme makuuhuoneen itsellemme, - kolmen vuoden tauon jälkeen! Ja silti, minä edes uskallan harkita kolmatta! Koko ajatus lähti siitä, kun luulin olevani raskaana, ja testi näyttikin negaa, tajusin jossain mieleni sopukoissa toivoneeni kahta viivaa!
Emme varmasti aio kolmatta lähteä yrittämään, mutta ajatuksena on todella ihana, että jos sellainen vahinko kävisi, ottaisin sen oikeasti ilolla vastaan <3
Lapset tuovat elämään niin suurenmoisen ilon, etten sellaista edes osannut kuvitella. Kuinka omat lapset näyttävät niin kauniilta ja heidän persoonansa ovat niin valloittavia, ettei sille tunteelle ehkä ole muuta sanaa, kuin se kuuluisa äidinrakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti