Metsäterapia, puheliton viikonloppu

Kaikki tulee luonnosta, ja metsän parantava voima on kiistaton
-Fumio Hirano-Takamura.

Tänä viikonloppuna koin metsän parantavan voiman. Unohdin vahingossa puhelimen kotiin, joten lähdin viikonlopuksi perheen kanssa vanhemmilleni ilman sitä. Huomasin puhelimen puutteen jo kahden kilometrin päästä kotoa (huomaa kuinka koukussa olen, kun olin ottamassa sitä esiin jo ensimmäisellä bensa-asemalla). Mies kysyi, käydäänkö hakemassa, (lähes) hetkeäkään epäröimättä vastasin ettei tarvitse.

Puhelin ja kirjat ovat pakopaikkani todellisuudesta, hetkellinen rentoutumiskeino, joka ei kuitenkaan jää hetkeksi. Voisin lukea tunteja putkeen, jos kukaan ei keskeyttäisi, samoin puhelimella saattaa mennä vartin sijaan tunti. Välillä lasten mentyä nukkumaan tujotamme molemmat omia ruutujamme, ja nautimme "omata ajasta".
Puhelimen ja kirjan unohduttua tajusin, etten välttämättä tarvitse näitä poissaoloja. Halusin kokeilla miltä tuntuu olla maaseudulla ilman aikasyöppöjä. Hyvältähän se tuntui!

Metsän rauhan lisäksi, tuli juteltua paljon enemmän äidin, isän, miehen ja lasteni kanssa, En nappaillut metsässä kauniita kuvia instaan; vaan katselin, koin, ihastelin ja ihmettelin, Olen todella kaupunkilaistunut! Katsoin harmaata, sammalella kasvavaa, utuista nuorta metsää joiden puihin aurinko osui ihanasti. Ihastelin tätä teini-ikäiselle siskontytölle, ja sain vastauksen "sä olet todella tullut just tollaseks vanhaksi joka pitää kauniina jotain risukasaa".

En tiedä johtuuko metsän hienouden oivaltaminen vanhenemisesta vai siitä, että asun kiireessä. Vien lapset päiväkotiin, kiirehdin töihin, vietän 8h hektisessä ja sosiaalisessa työympäristössä. Töiden jälkeen olen taas lasten kanssa, ja kun ulkoilemme tapaamme ihmisiä, kuulemme autojen, rakennustyömaiden ja ihmisten melua. Metsä eristää melun ja antaa tilalle ihan toisenlaista energiaa. Maalaismetsä eroaa kaupunkimetsästä vielä niin, ettei siellä edes tapaa muita ihmisiä. Todennäköisempää on törmätä peuraan kuin lenkkeilijään.

Vielä tänään kävin kahdestaan koiran kanssa metsässä. Oli todella hieno tunne. Tiesin kulkemani metsän historiaa, siellä aiemmin asuneiden torppareiden mökin paikan, jäljellä oli vain sammaloituneet kivet: perustukset. Pystyin silti tuntemaan eletyn elämän läsnäolon, näkemään mitä he olivat nähneet astuessaan aamulla mökistään ulos: luonto, linnut, puut, aurinko, tulevan päivän aherrus. Vielä joskus selvitän heidän tarinan, olen sen velkaa.

Olenko masentunut?

Myönnän kuuluneeni siihen ryhmään, joka ajattelee masennuksen olevan "trenditauti", kuin nykyään ei saisi tuntea surua, vaan kaikki suru ja epäonnistumisentunne käännetään masennukseksi. Syytetään omasta onnettomuudesta vanhempia, yhteyskuntaa, traumoja, kasvatusta, koulukiusaajia mitä ikinä. Tavallaan ei oteta vastuuta minuudesta ja omista valinnoista. Välillä ajattelen edelleen niin, en kaikkien kohdalla, joidenkin. En haluaisi ajatella niin, mutta ajatus pärjäämisestä on iskostunut päähäni. Jokainen on oman itsensä herra jne.. Entä jos ei olekaan?

Tuntuu etten itse ole tällä hetkellä mieleni herra. Välillä kaikki on selkeää ja helppoa ja olen edelleen ajoittain onnellinen, päivittäin, mutta en saa omasta elämästäni kiinni. Olen ollut liian kauan hiljaa ja kaikki traumani ovat kuitenkin muhineet jossakin mieleni perukoissa. On ollut tilanteita kun olen pelännyt miehiä, jopa kilttiä esimistäni, tilanteita kun ahdistaa lenkkeillä metsässä, tai kun väistän omaa miestäni kun luulen hänen lyövän. Kaikki nuo ovat varmasti lähtöisin traumasta, jonka olen tahallani sivuuttanut. Olen väittänyt itselleni käsitelleeni koko asian vaikken oikeasti ole. Nämä viimeiset kuukaudet töissä ovat olleet tuskaa, trauma on ollut jatkuvasti ihan tajunnan vierellä, mutta olen hiljentänyt sen. Päätin selviytyä työtehtävistäni vaikka väkisin.

Selviydyin ja en selviytynyt. Olen nyt kaksi päivää ollut sairaslomalla väsymyksen takia. Itkin lääkärille, itkin työkaverille, itkin suihkussa, meinasin itkeä kälylle puhelimessa. Uskon vakaasti, että vielä joskus nämä kyyneleet loppuvat ja olen taas itseni herra - tai rouva -tai henkilö. Varasin ajan psykologille, en ole ikinä käynyt. Odotan mielenkiinnolla. Pidän tätä mieleni prosessia mielenkiintoisena. Eihän minulle pitänyt käydä näin. Vai pitikö? Ehkä oivallan tästä jotain. Ehkä joskus pystyn auttamaan joitakin.

Masentuneet ystävät

Rakkaat masentuneet ystäväni,

Teitä on paljon. Lukematon määrä. Ainakin 7 oikeasti masentunutta. Olen pahoillani siitä mitä koette. Kaikki olette erilaisia, erilaisista syistä masentuneita. Jotkut teistä käyvät töissäkin, yritätte vaikka ette jaksaisi. Itkette, koska ette oikeasti jaksa. Osalle teistä on käynyt joku trauma. Osalle elämä on antanut liikaa kannettavaa, osa teistä on masentunut syystä jota ette edes tiedä. Maailma kaatuu teidän päälle, ihmiset ahdistaa, tytöt ahdistaa, koulu ahdistaa, elämä ahdistaa, koette epäonnistuneenne. Te olette eri ikäisiä. Nuorin teistä on 22, vanhin 65.

On todella rankkaa olla teidän ystävä. On todella rankkaa kesken työpäivän lukea yhden viestejä mitä psykologi on sanonut, toisen viesti miten ei tänäänkään uskalla poistua kotoa, kolmannen viesti kuinka ei kehtaa hakea saikkua. Neljäs peruu treffit mitä olin odottanut viikon. Ei ole ensimmäinen kerta. Usein teistä joku peruu, kaksi teistä peruu tapaamishetkellä. Sillä hetkellä, kun olen odottamassa. Olen sovitussa paikassa. Yksi teistä perui kun odotimme 45 minuuttia ravintolassa, ensin ravintolan eteisessä, sitten pöydässä, olisit voinut ilmoittaa, mutta et jaksanut, koska sinulle iski ahdistus. Ei se mitään, onneksi meitä oli kolme ja juttelimme keskenämme. Olisitkohan tehnyt oharit. vaikka olisin ollut yksin?

Illalla menin lenkille yhden teistä kanssa. Hän kertoi kuinka on ikävä kuollutta äitiä, kuinka töihinpaluu ahdistaa, vaikka tekeekin osapäiväistä, kuinka hänen koko päivä on mennyt sisällä maaten.

Te ette ikinä kysy mitä minulle kuuluu. Te ette ikinä kysy miten minä jaksan. Ymmärrän ettette jaksa kysyä. Ehkä teitä ei edes kiinnosta. Teitä ei kiinnosta, että sovitun tapaamisen takia perun vauvaunnin, sanoin kaupungissa olevalle serkulleni etten ehdi tavata, sanoin ystävälleni etten pääse hänen lukseen, koska olen sopinut muuta. Sitten ette tule paikalle. Olen siis yksin ison salaattikulhon ja pitsapellillisen kanssa.

En tiedä kuinka paljon viitsin kuormittaa teitä. Ettehän te edes kysy mitään elämästäni. En halua teille huonompaa oloa, kertomalla kuinka yksinäinen olen, kertomalla kuinka minut raiskattiin, keromalla pelostani hakea apua. Olen aivan järkyttävän yksinäinen, koska ystävyytemme ei ole enää jakamista. Te jaatte asioitanne, ja minä kuuntelen, ja yritän neuvoa ja kannustaa ja käyttää vauvan kanssa teidän koiria lenkillä kun ette itse jaksa. Koiranne sentään kuuntevat minua, nuolevat haavoja. Minusta on ihanaa lenkkeillä niiden kanssa, mutta vielä ihanampaa olisi, jos edes joku teistä kysyisi mitä minulle kuuluu. Miksi me kaikki prakaamme yhtä aikaa?

Ehkä laitan itsekin ovet kiinni ja jään sisälle. Jos neljä turvallista seinää ottaisi syliin ja parantaisi meidät kaikki.