Muistatteko sen tunteen, kun toisen asteen koulu alkaa lähestyä loppuaan ja maailma vain odottaa sinua? 18-vuotias minä kuvitteli olevansa 30-vuotiaana hohdokas ekonomi, töissä kansainvälisessä yrityksessä. Eläisin loisteliasta elämää, ajaisin upealla autolla, päälläni seksikäs jakkupuku, hiukset kiiltävinä hulmuten. Flirttailisin estottomasti hyvännäköisille kollegoille ja yhteistyökumppaneille eri maissa. Nussisin toimiston lattialla ja neukkarin pöydällä ja seuraavassa hetkessä olisin keskuspuistossa treffeillä minuun palavasti rakastuneen hurmurin kanssa. Kotini olisi moderni, valkoinen, mutta sohvan värikkäät silkkityynyt ja muhkea olemus tekisi siitä rennon. Kotini olisi aina siisti, lattiat olisi tietenkin kiveä, ehkä marmoria. -En enää yhtään ihmettele, miksi jotkut sanoivat minun kävelevän pää pilvissä!
Tuohon aikaan en todellakaan haaveillut miehestä, varsinkaan avioliitosta, enkä missään nimessä halunnut lapsia. Ehkä, ehkä joskus 35-vuotiaana.
Kun 20-vuotiaana tajusin testin näyttäväni kahta viivaa, kuuden kuukauden seurustelun jälkeen, ensimmäinen ajatus oli: abortti!
Mutta mitä teki silloinen (ja hupsista vaan, myös nykyinen) mieheni: hymyili! Hymyili maailman onnellisinta hymyä. Epäuskoisen onnellista hymyä, minulta salaa, mutta näin sen peilin kautta kirkuessani olevani raskaana. Miksi näinkään tuon hymyn..
Muistan sen tunteen. Oli alkutalvi, ensilumi oli satanut, oikeastaan sinä vuonna lunta oli satanut ihan hirveästi. Lenkkeilin koiramme kanssa violetti villakangastakki päällä ja silittelin vatsaani. Järki kiljui eitä, mutta jollain alkukantaisella tavalla tunsin ihan uutta onnea. Näin kaupassa Gloria-lehtiä ja nimesin vatsassani kasvavan lapsen Gloriaksi. Mielestäni se sopi siihen vuodenaikaan. "Olen siunatussa tilassa, en voi kantaa kauppakasseja" vitsailin miehelleni, ja muistan kuinka hän vastasi: "Ei sitä lasketa -vielä, kun et ole päättänyt".
Leikittelin ajatuksella, kuinka saisimme pinnasängyn kaksiomme makuuhuoneen sängyn päätyyn. Mietin miltä hän näyttäisi, mielsin hänet tytöksi, jolla on vaaleanruskeat hiukset ja isänsä suuret siniset silmät.
En tajunnut, että sisimmissäni halusin pitää lapsen. Järki käski soittaa lääkärille ajan keskeytykseen. Ajattein, että lääkäri olisi kuin neuvola. Että voisin panikoida, ja lääkäri saisi minut rauhoittumaan ja sanoisi: "kaikki järjestyy". En voinut puhua sisaruksilleni tai vanhemmilleni, koska halusin olla ensin varma, että pidän lapsen. Mieli teki soittaa isosiskolle monta kertaa!
Kun menin lääkärille, mieheni ei tullut mukaan (hän olisi halunnut pitää lapsen; oma järkeni kiljui, että näin lyhyen seurustelun jälkeen erottaisiin ja jäisin yksin, miehen olisi helppo ottaa hatkat kun ei kiinnostakaan).
"Haluat keskeytyksen? Laitetaanko sosiaaliset syyt?" Niin lääkäri sanoi tervehtimisen jälkeen. "Ööö--" "Niin, se kelpaa aika moneen tilanteeseen, te olette aika nuoria. Vai onko joku muu syy?" "Ei kai." "Ensi viikolla pitäisi varmistua, meiltä soitetaan vielä tarkempi aika keskeytykseen." "Okei." Käynti oli siinä!
Vaikka päätös oli minun, syytän silti vähän lääkäriä. Jollain tavalla pidin itseäni vielä hirveän nuorena ja epävarmana, ja varmasti myös näytin siltä. Kertaakaan, koko prosessin aikana, minua ei edes kehoitettu miettimään vielä. Aivan kuin kaikki hoitajasta gynekologiin olisivat kannustaneet aborttiin.
Itse abortti oli kokemuksena hirveä. Näin sairaalassa raskaana olevan naisen jota mies piti kädestä. Minua suretti kun oma mies ei ollut mukana, olisin halunnut olla perhe! (Tämä ajatus särkee sydämeni, olin menossa tekemään keskeytystä, mutta samaan aikaan haaveilin perheestä..). Gynekologi katsoi monitoria ja sanoi "terve ja iso lapsi! Sinun ei varmaan kannata katsoa." Hän tyrkkäsi eteeni pillerit, katsoin niitä pitkään, lopulta nielasin ne nopeasti. Hänkän ei kysynyt mitään, vaikka tuijotin pillereitä aika kauan. Terve ja iso lapsi, minun lapsi.. Lopulta vaan nopeati heitin ne kurkusta alas, mietin heti, pystyisinkö vielä oksentamaan ne..
Menin makaamaan osastolle, jonka verhojen takana oli varmaasti 4 muuta keskeyttäjää, muutamalla oli mies mukana. Kun supistukset alkoivat luulin kuolevani. Makasin vessan lattialla ja vuosin verta.. Joku koputti ovea. Ikuisuuden jälkeen, ilmeisesti hoitaja, kysyi onko kaikki ok. Valehtelin, että on. Pari tuntia makasin sängyllä ja sain särkylääkettä. Tämän jälkeen menin ennen gynekologia vielä käymään vessassa. Kokeilin vuodanko verta.. Tunsin alkion! Pehmeän, nahkean, ihmisen. Olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Lopulta gynekologi otti alkion pois.
Kun pikkusiskoni haki minut, hain herkkuja kaupasta, mutta en pystynyt syömään niitä. Rinnoistani alkoi vuotaa nestettä! Istuin olkkarin lattialla enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tuntea. Illalla sanoin miehelle, että vatsani tuntuu kylmältä, mies vastasi: "siellä ei ole enää elämää".
___________________________________________________________________________
Kun eilen tein raskaustestin, pelkäsin, saataisiinko me kolmas, kuinka me pärjättäisiin? Leikittelin ajatuksella ja nauroimme miehen kanssa vedet silmissä, kun kuvittelimme sitä turvaistuinriviä ja ihmisten ilmeitä kertoessamme. Kun viivoja tuli vain yksi, itkin. Itkin tuota abortoimaani lasta. Molemmissa raskauksissa olen kuvitellut saavani tuon haaveilemani tytön takaisin. Lapseni eivät ole hän. He ovat ihania, omina itsenään, mutta silti, minulla on mielestäni yksi näkymätön lapsi: 6-vuotias Gloria.
Toivon sydämeni pohjasta, että nykyään kaikki, vanhatkin lääkärit, tukisivat aborttiin aikovia ja antaisivat aikaa keskustelulle. Abortti on monelle vain paniikki. Tärkeintä on tietää, että henkilö on oikeasti varma.
Itse abortti oli kokemuksena hirveä. Näin sairaalassa raskaana olevan naisen jota mies piti kädestä. Minua suretti kun oma mies ei ollut mukana, olisin halunnut olla perhe! (Tämä ajatus särkee sydämeni, olin menossa tekemään keskeytystä, mutta samaan aikaan haaveilin perheestä..). Gynekologi katsoi monitoria ja sanoi "terve ja iso lapsi! Sinun ei varmaan kannata katsoa." Hän tyrkkäsi eteeni pillerit, katsoin niitä pitkään, lopulta nielasin ne nopeasti. Hänkän ei kysynyt mitään, vaikka tuijotin pillereitä aika kauan. Terve ja iso lapsi, minun lapsi.. Lopulta vaan nopeati heitin ne kurkusta alas, mietin heti, pystyisinkö vielä oksentamaan ne..
Menin makaamaan osastolle, jonka verhojen takana oli varmaasti 4 muuta keskeyttäjää, muutamalla oli mies mukana. Kun supistukset alkoivat luulin kuolevani. Makasin vessan lattialla ja vuosin verta.. Joku koputti ovea. Ikuisuuden jälkeen, ilmeisesti hoitaja, kysyi onko kaikki ok. Valehtelin, että on. Pari tuntia makasin sängyllä ja sain särkylääkettä. Tämän jälkeen menin ennen gynekologia vielä käymään vessassa. Kokeilin vuodanko verta.. Tunsin alkion! Pehmeän, nahkean, ihmisen. Olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Lopulta gynekologi otti alkion pois.
Kun pikkusiskoni haki minut, hain herkkuja kaupasta, mutta en pystynyt syömään niitä. Rinnoistani alkoi vuotaa nestettä! Istuin olkkarin lattialla enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tuntea. Illalla sanoin miehelle, että vatsani tuntuu kylmältä, mies vastasi: "siellä ei ole enää elämää".
___________________________________________________________________________
Kun eilen tein raskaustestin, pelkäsin, saataisiinko me kolmas, kuinka me pärjättäisiin? Leikittelin ajatuksella ja nauroimme miehen kanssa vedet silmissä, kun kuvittelimme sitä turvaistuinriviä ja ihmisten ilmeitä kertoessamme. Kun viivoja tuli vain yksi, itkin. Itkin tuota abortoimaani lasta. Molemmissa raskauksissa olen kuvitellut saavani tuon haaveilemani tytön takaisin. Lapseni eivät ole hän. He ovat ihania, omina itsenään, mutta silti, minulla on mielestäni yksi näkymätön lapsi: 6-vuotias Gloria.
Toivon sydämeni pohjasta, että nykyään kaikki, vanhatkin lääkärit, tukisivat aborttiin aikovia ja antaisivat aikaa keskustelulle. Abortti on monelle vain paniikki. Tärkeintä on tietää, että henkilö on oikeasti varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti