Onni on yhteiskylpy perheen kesken, kuumaa glögiä kylmän talvisen lenkin jälkeen, pitkä yhteinen aamupala, munakas ruisleivän päällä, mies joka antaa nukkua aamulla, maalaaminen lasten kanssa, pitkä lenkki koiran kanssa. Pienet asiat.
Onni on myös ymmärtää kuinka onnellinen on. Psykologikäynnin jälkeen, käydessäni siellä läpi vanhoja asioita, tajuan miten onnellinen olen juuri nyt. Vanhat traumat ja ikävät tunnekokemukset ovat häirinneet elämääni ajoittain, tulemalla mieleen tai luomalla ahdistusta jota en ole osannut määritellä. Olen päättänyt käydä nämä asiat yksi kerrallaan läpi.
Tällä hetkellä on meneillään todella rankka muisto, jossa en olekaan uhri vaan tekijä. Näitä on kuvottava miettiä, kuinka huonoksi sitä tunteekaan itsensä. On paljon helpompi olla se kärsivä osapuoli, kuin kärsimystä jollekin tuottanut. Voin vilpittömästi sanoa, etten oikeasti ikinä ole halunnut satuttaa ketään. En raiskaajaani, koulukiusaajaani tai ystäviäni varsinkaan. Kuitenkin tällä teolla olen satuttanut juuri ystävääni, enkä ole pystynyt pyytämään anteeksi. Olen selitellyt asiaa päässäni, enkä ole halunnut -tai uskaltanut, ottaa vastuuta koko asiasta. Luulen, että anteeksipyyntö on ainoa tieni, mutta ehkä tarvitsen siihen vielä psykologin kannustusta, tai siunauksen.
On kauhistuttavaa, kuinka päässäni on asunut näin paljon asioita joista osaa en ole koskaan sanonut ääneen kenellekään. Olen vain yrittänyt hiljentää ikävät ajatukset ja elää siihen päälle. Vaadittiin selittämätön väsymys ja normaalit verikokeet, jotta tajusin minussa voivan olla jotakin henkisesti huonosti.
Nyt pitäisi ehkä kiittää masentuneita ystäviä, joiden määrän ansiosta osasin edes harkita mitään henkistä apua. En taida olla masentunut, ainakaan vakavasti, koska osaan iloita arkisista asioista päivittäin, ja traumojen purun jälkeen tunnen olevani vahvempi ja jollain tasolla ajatuksen juoksevan selkeämmin. Työtä on vielä paljon, mutta voi että, kuorma on jo nyt kevyempi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti