Kaikki tulee luonnosta, ja metsän parantava voima on kiistaton
-Fumio Hirano-Takamura.
Tänä viikonloppuna koin metsän parantavan voiman. Unohdin vahingossa puhelimen kotiin, joten lähdin viikonlopuksi perheen kanssa vanhemmilleni ilman sitä. Huomasin puhelimen puutteen jo kahden kilometrin päästä kotoa (huomaa kuinka koukussa olen, kun olin ottamassa sitä esiin jo ensimmäisellä bensa-asemalla). Mies kysyi, käydäänkö hakemassa, (lähes) hetkeäkään epäröimättä vastasin ettei tarvitse.
Puhelin ja kirjat ovat pakopaikkani todellisuudesta, hetkellinen rentoutumiskeino, joka ei kuitenkaan jää hetkeksi. Voisin lukea tunteja putkeen, jos kukaan ei keskeyttäisi, samoin puhelimella saattaa mennä vartin sijaan tunti. Välillä lasten mentyä nukkumaan tujotamme molemmat omia ruutujamme, ja nautimme "omata ajasta".
Puhelimen ja kirjan unohduttua tajusin, etten välttämättä tarvitse näitä poissaoloja. Halusin kokeilla miltä tuntuu olla maaseudulla ilman aikasyöppöjä. Hyvältähän se tuntui!
Metsän rauhan lisäksi, tuli juteltua paljon enemmän äidin, isän, miehen ja lasteni kanssa, En nappaillut metsässä kauniita kuvia instaan; vaan katselin, koin, ihastelin ja ihmettelin, Olen todella kaupunkilaistunut! Katsoin harmaata, sammalella kasvavaa, utuista nuorta metsää joiden puihin aurinko osui ihanasti. Ihastelin tätä teini-ikäiselle siskontytölle, ja sain vastauksen "sä olet todella tullut just tollaseks vanhaksi joka pitää kauniina jotain risukasaa".
En tiedä johtuuko metsän hienouden oivaltaminen vanhenemisesta vai siitä, että asun kiireessä. Vien lapset päiväkotiin, kiirehdin töihin, vietän 8h hektisessä ja sosiaalisessa työympäristössä. Töiden jälkeen olen taas lasten kanssa, ja kun ulkoilemme tapaamme ihmisiä, kuulemme autojen, rakennustyömaiden ja ihmisten melua. Metsä eristää melun ja antaa tilalle ihan toisenlaista energiaa. Maalaismetsä eroaa kaupunkimetsästä vielä niin, ettei siellä edes tapaa muita ihmisiä. Todennäköisempää on törmätä peuraan kuin lenkkeilijään.
Vielä tänään kävin kahdestaan koiran kanssa metsässä. Oli todella hieno tunne. Tiesin kulkemani metsän historiaa, siellä aiemmin asuneiden torppareiden mökin paikan, jäljellä oli vain sammaloituneet kivet: perustukset. Pystyin silti tuntemaan eletyn elämän läsnäolon, näkemään mitä he olivat nähneet astuessaan aamulla mökistään ulos: luonto, linnut, puut, aurinko, tulevan päivän aherrus. Vielä joskus selvitän heidän tarinan, olen sen velkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti