Rakkaat masentuneet ystäväni,
Teitä on paljon. Lukematon määrä. Ainakin 7 oikeasti masentunutta. Olen pahoillani siitä mitä koette. Kaikki olette erilaisia, erilaisista syistä masentuneita. Jotkut teistä käyvät töissäkin, yritätte vaikka ette jaksaisi. Itkette, koska ette oikeasti jaksa. Osalle teistä on käynyt joku trauma. Osalle elämä on antanut liikaa kannettavaa, osa teistä on masentunut syystä jota ette edes tiedä. Maailma kaatuu teidän päälle, ihmiset ahdistaa, tytöt ahdistaa, koulu ahdistaa, elämä ahdistaa, koette epäonnistuneenne. Te olette eri ikäisiä. Nuorin teistä on 22, vanhin 65.
On todella rankkaa olla teidän ystävä. On todella rankkaa kesken työpäivän lukea yhden viestejä mitä psykologi on sanonut, toisen viesti miten ei tänäänkään uskalla poistua kotoa, kolmannen viesti kuinka ei kehtaa hakea saikkua. Neljäs peruu treffit mitä olin odottanut viikon. Ei ole ensimmäinen kerta. Usein teistä joku peruu, kaksi teistä peruu tapaamishetkellä. Sillä hetkellä, kun olen odottamassa. Olen sovitussa paikassa. Yksi teistä perui kun odotimme 45 minuuttia ravintolassa, ensin ravintolan eteisessä, sitten pöydässä, olisit voinut ilmoittaa, mutta et jaksanut, koska sinulle iski ahdistus. Ei se mitään, onneksi meitä oli kolme ja juttelimme keskenämme. Olisitkohan tehnyt oharit. vaikka olisin ollut yksin?
Illalla menin lenkille yhden teistä kanssa. Hän kertoi kuinka on ikävä kuollutta äitiä, kuinka töihinpaluu ahdistaa, vaikka tekeekin osapäiväistä, kuinka hänen koko päivä on mennyt sisällä maaten.
Te ette ikinä kysy mitä minulle kuuluu. Te ette ikinä kysy miten minä jaksan. Ymmärrän ettette jaksa kysyä. Ehkä teitä ei edes kiinnosta. Teitä ei kiinnosta, että sovitun tapaamisen takia perun vauvaunnin, sanoin kaupungissa olevalle serkulleni etten ehdi tavata, sanoin ystävälleni etten pääse hänen lukseen, koska olen sopinut muuta. Sitten ette tule paikalle. Olen siis yksin ison salaattikulhon ja pitsapellillisen kanssa.
En tiedä kuinka paljon viitsin kuormittaa teitä. Ettehän te edes kysy mitään elämästäni. En halua teille huonompaa oloa, kertomalla kuinka yksinäinen olen, kertomalla kuinka minut raiskattiin, keromalla pelostani hakea apua. Olen aivan järkyttävän yksinäinen, koska ystävyytemme ei ole enää jakamista. Te jaatte asioitanne, ja minä kuuntelen, ja yritän neuvoa ja kannustaa ja käyttää vauvan kanssa teidän koiria lenkillä kun ette itse jaksa. Koiranne sentään kuuntevat minua, nuolevat haavoja. Minusta on ihanaa lenkkeillä niiden kanssa, mutta vielä ihanampaa olisi, jos edes joku teistä kysyisi mitä minulle kuuluu. Miksi me kaikki prakaamme yhtä aikaa?
Ehkä laitan itsekin ovet kiinni ja jään sisälle. Jos neljä turvallista seinää ottaisi syliin ja parantaisi meidät kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti