Myönnän kuuluneeni siihen ryhmään, joka ajattelee masennuksen olevan "trenditauti", kuin nykyään ei saisi tuntea surua, vaan kaikki suru ja epäonnistumisentunne käännetään masennukseksi. Syytetään omasta onnettomuudesta vanhempia, yhteyskuntaa, traumoja, kasvatusta, koulukiusaajia mitä ikinä. Tavallaan ei oteta vastuuta minuudesta ja omista valinnoista. Välillä ajattelen edelleen niin, en kaikkien kohdalla, joidenkin. En haluaisi ajatella niin, mutta ajatus pärjäämisestä on iskostunut päähäni. Jokainen on oman itsensä herra jne.. Entä jos ei olekaan?
Tuntuu etten itse ole tällä hetkellä mieleni herra. Välillä kaikki on selkeää ja helppoa ja olen edelleen ajoittain onnellinen, päivittäin, mutta en saa omasta elämästäni kiinni. Olen ollut liian kauan hiljaa ja kaikki traumani ovat kuitenkin muhineet jossakin mieleni perukoissa. On ollut tilanteita kun olen pelännyt miehiä, jopa kilttiä esimistäni, tilanteita kun ahdistaa lenkkeillä metsässä, tai kun väistän omaa miestäni kun luulen hänen lyövän. Kaikki nuo ovat varmasti lähtöisin traumasta, jonka olen tahallani sivuuttanut. Olen väittänyt itselleni käsitelleeni koko asian vaikken oikeasti ole. Nämä viimeiset kuukaudet töissä ovat olleet tuskaa, trauma on ollut jatkuvasti ihan tajunnan vierellä, mutta olen hiljentänyt sen. Päätin selviytyä työtehtävistäni vaikka väkisin.
Selviydyin ja en selviytynyt. Olen nyt kaksi päivää ollut sairaslomalla väsymyksen takia. Itkin lääkärille, itkin työkaverille, itkin suihkussa, meinasin itkeä kälylle puhelimessa. Uskon vakaasti, että vielä joskus nämä kyyneleet loppuvat ja olen taas itseni herra - tai rouva -tai henkilö. Varasin ajan psykologille, en ole ikinä käynyt. Odotan mielenkiinnolla. Pidän tätä mieleni prosessia mielenkiintoisena. Eihän minulle pitänyt käydä näin. Vai pitikö? Ehkä oivallan tästä jotain. Ehkä joskus pystyn auttamaan joitakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti